Chilen sotilasvallankaappaus 1973

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Chilen sotilasvallankaappaus 1973
Monedan palatsin pommitus.
Monedan palatsin pommitus.
Päivämäärä:

11. syyskuuta 1973

Paikka:

Chile

Lopputulos:
Osapuolet

Chile Chilen hallitus
Movimiento de Izquierda Revolucionaria
 Kuuba
Neuvostoliitto

Chile Chilen asevoimat
 Yhdysvallat

Komentajat

Chile Salvador Allende †
Chile Max Marambio
Miguel Enríquez
Kuuba Fidel Castro

Chile Augusto Pinochet
Chile José Toribio Merino
Chile Gustavo Leigh
Chile César Mendoza
Yhdysvallat Richard Nixon
Yhdysvallat Henry Kissinger

Paikallista urheiluareenaa käytettiin vangitsemiseen ja kiduttamiseen.

Chilen vuoden 1973 sotilasvallankaappaus syrjäytti Chileä vuodesta 1970 johtaneen presidentti Salvador Allenden, joka pyrki viemään maata kohti sosialismia.[1] Valtaan nousi Chilen sotilasjuntta. Kaappaus oli nopea ja väkivaltainen. Kenraali Augusto Pinochetin johtamat joukot valtasivat Chilen presidentin palatsin aseistettujen joukkojen tuella. Pinochetin valtakaudella surmattiin tai katosi noin 3 000 vasemmistolaista tai heiksi epäiltyä ihmistä.[2] Chile oli harvoja Etelä-Amerikan maita, joissa oli pitkään vallinnut demokratia. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu (CIA) tuki väkivaltaista kaappausta,[2] koska se halusi estää Chilen muuttumisen sosialistiseksi.

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdistyneen vasemmiston ehdokkaana ollut Salvador Allende voitti Chilessä 3. syyskuuta 1970 järjestetyt presidentinvaalit.[3] Allende, joka oli koulutukseltaan lääkäri, oli Latinalaisen Amerikan ensimmäinen vaaleilla valittu sosialistinen valtionpäämies. Chilen parlamentti vahvisti vaalin tuloksen 24. lokakuuta.[4] Chile ja Kuuba solmivat 12. marraskuuta uudelleen diplomaattisuhteensa, jotka olivat katkenneet Fidel Castron noustua valtaan Kuubassa.[5] Joulukuussa 1970 Allenden hallitus kansallisti kaikki Chilen luonnonvarat. Allenden valinnan seurauksena monet Chilen varakkaan yläluokan jäsenet muuttivat maasta, ja monet yhdysvaltalaiset lehdet aloittivat kampanjan, jossa väitettiin Chilen olevan muuttumassa Allenden johdolla kommunistiseksi valtioksi.[6] Chilessä 5. huhtikuuta 1971 pidetyissä paikallisvaaleissa Allenden yhtynyt vasemmisto sai 49,7 % kaikista annetuista äänistä.[7]

Syksystä 1972 lähtien Allenden hallitus paini vakavien ongelmien kanssa Yhdysvaltain tukeman konservatiivisen opposition vastustaessa hänen politiikkaansa. Allenden johtama kansanrintama saavutti vaalivoiton 4. maaliskuuta 1973 pidetyissä parlamenttivaaleissa.[8] Vaalien jälkeen Allende muodosti uuden hallituksen, josta armeijan edustajat jäivät pois.[9]

Inflaatio oli 605 % vuodessa, julkinen vaje oli peräti 25 % kansantuotteesta, suurin osa julkisista menoista rahoitettiin velalla, ja Chile alkoi velkaantua nopeasti. Maataloustuotanto putosi kolmanneksen, ruokaa säännösteltiin. Myös teollisuuden, kalastuksen ja kuparikaivosten tuotanto sekä kansantuote kutistuivat 1971–1973. Allenden kaudella valuutan arvo putosi kolmasosaan ja vaihtotaseeseen tuli pian satojen miljoonien nykydollarien vaje. Hinnat ja palkat oli säännelty.[10]

Tiedotusvälineistä 70 % otettiin valtion haltuun.[10] Allenden hallinto myös rikkoi perustuslakia toistuvasti.[11] Kenraali Pinochet väitti myöhemmin Allenden olleen muuttamassa Chileä diktatuuriksi.lähde?

Maassa yritettiin vallankaappausta jo 29. kesäkuuta 1973, jolloin yksi panssarirykmentti piiritti presidentinpalatsin pääkaupunki Santiago de Chilessä. Yritys kukistettiin kuitenkin kolmessa tunnissa. Samanaikaisesti Chilen tapahtumien kanssa oli sisäpoliittista kuohuntaa ja levottomuuksia useissa muissakin Latinalaisen Amerikan maissa.[12]

Tapahtumat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuusta 1973 lähtien useat lähinnä keskiluokkaiset ammattiryhmät järjestivät lakkoja painostaakseen Allendea eroamaan ja puhkesi useita yhteenottoja presidentin kannattajien ja hänen vastustajiensa kesken. Maata vaivasi myös voimakas inflaatio. Chilen sotilas- ja poliisivoimat ryhtyivät armeijan komentajan kenraali Augusto Pinochet'n johdolla kapinaan 11. syyskuuta ja esittivät presidentti Salvador Allendelle uhkavaatimuksen. Kun Allende kieltäytyi eroamasta, kapinalliset tunkeutuivat lentokoneiden ja hyökkäysvaunujen tukemina presidentinpalatsiin, jolloin Allenden ilmoitettiin tehneen itsemurhan. Maahan muodostettiin uusi hallitus, joka julisti Pinochet'n maan uudeksi presidentiksi. Tietoliikenneyhteydet ulkomaille ja diplomaattisuhteet Kuubaan katkaistiin, maan rajat suljettiin, parlamentti hajotettiin ja puolueiden sekä ammattiyhdistysliikkeen toiminta kiellettiin. Vasemmistolaisten ajojahti ja vastarintapesäkkeiden järjestelmällinen tuhoaminen aloitettiin.[13] Kaappauspäivänä sai surmansa arviolta 5 000 henkilöä. Santiagon stadionista muodostettiin maan suurin yksittäinen vankileiri. Sotilasjuntta poltatti kaduilla epäilyttävinä pitämiään kirjoja ja lupasi palkkion etsintäkuuluttamiensa Allenden kannattajien löytäjille. Toisinajattelijoiden vangitsemiset ja kidutus jatkuivat kuukausia vallankaappauksen jälkeen.[14] Kenraali Augusto Pinochet julistettiin ”kansakunnan korkeimmaksi johtajaksi” 25. kesäkuuta 1974.[15] Pinochet'sta tuli virallisesti Chilen presidentti 17. joulukuuta 1974.[16]

Ulkomaisia reaktioita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi, Ruotsi ja Tanska jäädyttivät kehitysapunsa Chilelle 13. syyskuuta 1973.[17] Ruotsin Chilen-suurlähettiläs Harald Edelstam esiintyi ja toimi aktiivisesti Chilen sotilasjuntan vainon kohteeksi joutuneiden puolesta, minkä vuoksi hänet karkotettiin Chilestä.[18] Suomen poliittinen äärivasemmisto vaati diplomaattisuhteiden katkaisemista Chileen. Presidentti Urho Kekkonen sanoi 14. syyskuuta, että Chilen tapahtumien vaikutukset eivät tule rajoittumaan Chilen omien rajojen sisäpuolelle.[19]

Neuvostoliitto ja Itä-Saksa katkaisivat diplomaattisuhteensa Chileen 21. syyskuuta. Seuraavana päivänä Iso-Britannia tunnusti Chilen sotilashallituksen.[20] Suomen eduskuntapuolueet esittivät 27. syyskuuta vakavan huolestumisensa Chilen tapahtumien vuoksi ja vetosivat maan vallanpitäjiin kansalaisten perusoikeuksien turvaamiseksi ja laillisen demokratian palauttamiseksi.[21] Suomen hallitus päätti 24. lokakuuta, että Suomi ottaa vastaan sata chileläistä poliittista pakolaista.[22] Esimmäiset pakolaiset saapuivat Helsinkiin 19. marraskuuta.[23] Suomi irtisanoi Chilen kanssa elokuussa 1973 solmimansa kehitysluottosopimuksen 4. tammikuuta 1974.[24]

Syyskuussa 1974 ilmoitettiin, että Yhdysvaltain presidentin Richard Nixonin ulko- ja turvallisuuspoliittinen neuvonantaja, myöhempi ulkoministeri Henry Kissinger oli henkilökohtaisesti johtanut Yhdysvaltain hallituksen talouspoliittista ohjelmaa Salvador Allenden hallitusta vastaan vuosina 1970–1973. Myös CIA:n kerrottiin tukeneen Allenden vastaista oppositiota samoina vuosina ainakin kahdeksalla miljoonalla dollarilla.[25]

Suomen asenne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virallisesti Suomi noudatti Chilen sotilasvallankaappaukseen nähden pidättyvää linjaa. Suomen asiainhoitajana Chilen pääkaupungissa Santiagossa toimi syksyllä 1973 Tapani Brotherus, jonka toiminnasta kaappauksen tapahduttua saatiin uutta tietoa vuonna 2008. Brotherus ja hänen alaisensa, varakonsuli Ilkka Jaamala ottivat Suomen edustuston suojiin omalla vastuullaan ja vastoin esimiestensä ohjeita sotilasjuntan vainon kohteeksi joutuneita henkilöitä, joita he auttoivat turvaan paitsi Suomeen, varsin huomattavassa määrin myös Itä-Saksaan. Suomen hallitus, joka suhtautui pakolaisiin aluksi torjuvasti, suostui vastaanottamaan chileläisiä vasta siinä vaiheessa, kun sille oli käynyt selväksi Chilen tilanteen todellinen vakavuus. Brotheruksen mukaan chileläisillä pakolaisilla ei ollut menemistä naapurimaihin, koska Etelä-Amerikan oikeistolaisten diktaattorien keskinäisen sopimuksen mukaan hallitusten vastustajia voitiin ottaa kiinni naapurimaissakin. Näin valtaosa chileläisistä pakolaisista päätyi Eurooppaan. Brotherus on maininnut Ruotsin Chilen-lähettilään, Chilen sotilasjunttaa suuresti ärsyttäneen Harald Edelstamin toiminnan olleen hänen tärkeimpänä innoittajanaan. Suomen ja Ruotsin ohella etenkin Norja, Italia ja Itävalta auttoivat chileläisiä pakolaisia turvaan.[26]

Suurin osa Suomeen tulleista chileläisistä pakolaisista palasi kotimaahansa Augusto Pinochet'n valtakauden päätyttyä 1990-luvulla.[27]

Populaarikulttuurissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Chilen vallankaappausta käsittelee vuonna 1982 valmistunut yhdysvaltalainen elokuva Kateissa. Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa Jack Lemmon näyttelee yhdysvaltalaista liikemiestä, Ed Hormania, jonka toimittajana työskentelevä idealistinen poika katoaa Chilen vallankaappauksen pyörteissä ja Ed matkustaa Chileen etsiäkseen poikansa.[28]

Vuonna 2019 ensiesitetty suomalais-chileläinen televisiosarja Invisible Heroes käsittelee suomalaisdiplomaattien Tapani Brotheruksen ja Ilkka Jaamalan sekä Tapani Brotheruksen vaimon Lysa Brotheruksen toimintaa vallankaappauksen aikana.[29]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Salvador Allende's Leftist Regime, 1970-73 Chile: A Country Study. 1994. Library of Congress. Viitattu 27.1.2013.
  2. ↑ a b 1973: President overthrown in Chile coup On This Day. BBC. Viitattu 27.1.2013.
  3. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1972, s. 10. Helsinki: Otava, 1971.
  4. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1972, s. 16.
  5. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1972, s. 19.
  6. ↑ Dan Gordin, Olavi Laine ja Kari Tapiola: Maailma 1945–71, s. 102. Helsinki: Otava, 1972.
  7. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1972, s. 43.
  8. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1974, s. 105. Helsinki: Otava, 1973. ISBN 951-1-01072-7.
  9. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1974, s. 45.
  10. ↑ a b Manfred Bräuchle, Universidad Mayor, Chile: Applied Theory: The Reforms in Chile ecaef.org. Arkistoitu 19.2.2012. Viitattu 27.12.2020.
  11. ↑ The end of Allende, The Economist, Sep 15th 1973.
  12. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1974, s. 60.
  13. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1975, s. 12. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01580-X.
  14. ↑ Jorma O. Tiainen (toim.): Vuosisatamme kronikka, s. 1043. Jyväskylä: Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X.
  15. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1975, s. 60.
  16. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1976, s. 26. Helsinki: Otava, 1975. ISBN 951-0-02085-4.
  17. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1975, s. 13.
  18. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1975, s. 29.
  19. ↑ Olavi Koskinen (toim.): Vuosifakta 1974, s. 240. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1973. ISBN 951-0-05947-1.
  20. ↑ Vuosifakta 1974, s. 244.
  21. ↑ Vuosifakta 1974, s. 248.
  22. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1975, s. 19.
  23. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1975, s. 27.
  24. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1975, s. 34.
  25. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1976, s. 11.
  26. ↑ Jaana Kanninen: Elämän hiljaisia sankareita. YLE Uutiset.
  27. ↑ Chileläiset pakolaiset pääsivät palaamaan kotimaahansa – YK.fi. (Arkistoitu – Internet Archive)
  28. ↑ Imdb.com - Kateissa (1982) Viitattu 11.6.2012
  29. ↑ Chilessä kuvataan tositarinaa suomalaisista sankaridiplomaateista – ”Sarja muistuttaa meitä inhimillisestä avunannosta ja toivosta” 2.7.2018. Yle. Viitattu 29.2.2020.

Dokumenttielokuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Tomi Brotherus: Hemligstämplad diplomati (2013). 24h Enterprises, suomalaisten osuudesta vallankaappauksen tapahtumiin tehty palkittu pitkä dokumenttielokuva. Elokuvan ohjaaja ja tuottaja Tomi Brotherus oli itse tapahtumien aikaan lapsena Santiagossa.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Sakari Määttänen: Venceremos! Gummerus 1975.
  • Jorma Lindfors: CIA. Love 1978. ISBN 951-835-013-2
  • Tim Wiener: CIA - Yhdysvaltain keskustelupalvelun historia. Otava 1978. ISBN 978-951-1-22304-7
  • Heikki Hiilamo: Kuoleman listat: suomalaisten salainen apu Chilen vainotuille. Otava 2010.
  • Heikki Hiilamo: Näkymättömät sankarit: suomalaisten salainen apu Chilen vallankaappauksen uhreille. (Päivitetty laitos teoksesta Kuoleman listat: suomalaisten salainen apu Chilen vainotuille.) Into Kustannus Oy, 2019. ISBN 978-952-351-055-5.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Chilen sotilasvallankaappaus 1973.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Chilen_sotilasvallankaappaus_1973&oldid=22125765”